— Kuulkaa sitten lohduttava sana. Ruotsinkieli on minunkin äidinkieleni. Ja sillä kielellä vain on minulle persoonallisesti kallein arvo. Se kun on jo lapsena opittu ja vanhanakin parhaiten taidettu. Mutta siltikin vain historiallisen kehityksen ja inhimillisen erehdyksen tähden on ruotsinkieli minulle tässä asemassa. Minun vereni juuret ovat Suomen kansassa. Ja terve järki sanoo minulle, että Suomessa vain suomenkieli on se oikea kieli. Minä en erityisesti rakasta suomenkieltä, jota en läheskään niin hyvin taida kuin ruotsinkieltä. Mutta ajattelemisen kautta olen tullut siihen syvään vakaumukseen, että jokaisessa maassa pitää kansan oman kielen olla vallitseva sivistys- ja hallintokieli. Silloin vasta on kansalla elämisen mahdollisuutta. Vaikkapa me sydämen syistä rakastaisimmekin … syvästikin rakastaisimme ruotsinkieltä, niin kansamme menestymisen alttarille on meidän uhrattava tämä rakkaus. Sillä niin sanoo terve järki. Ja sen edestä pitää tunteen väistyä. Tämä on minun käsitykseni. Jos nuori herra tuntee kuuluvansa Suomen kansaan ja jos hänen verensä juuret johtavat kansan sydämeen kuin alkulähteeseen, niin silloin … ei ole muuta kuin yksi ehto … yksi ainoa ehto, puhuu Snellman viimeisen kuin tulistuen ja vakuudeksi lyöden pöytään kädellään.
— Minun velvollisuuteni … ja ensimäinen velvollisuuteni tässä asiassa on siis ottaa selville, ovatko vereni juuret lähteneet Suomen kansan sydämestä … ovatko kantavanhempani suomalaisia…
— Aivan niin, rakas nuori ystävä.
Snellman jo lämpenee herttaiseksi. Harry käy rohkeammaksi ja varmistuu.
— Mutta nuorena on tunne niin vallan päällä … aivan liiaksikin, alottaa Harry uudelleen.
— Kyllä ymmärrän nuorenkin sydämen.
— Ja nuori sydän niin kovin … kovin vastenmielisesti siitä luopuu, mihin se jo lapsena kiintyy. Jos sitä väkipakolla ruvetaan irtirepäisemään, voi se särkyä.
— Se on kohtalon tragediaa. Ja tämän ajan synkin puoli on kylläkin siinä. Heikkoja sydämiä voi se särkeä … ja särkeekin. Kansallisuuskysymyksellä on omat uhrinsa. Hukkaanmenneitä miehiä nousee kyllä ruumiina sen kurimoille. Mutta vahvat ja voimakkaat … ne eivät säry. Ne laskevat koskensa terveinä ja karaistuneina suvantoon. Ennenkuin vuorelta näkee kauas laajenevat näköalat, pitää ensin kestää vuorelle kiipeämisen vaikeus. Se on aivan yksinkertainen totuus. Ja minä olen varma siitä, että joka sydänuhrinsa kansallisuusaatteelle kantaa vilpittömin mielin, niin sille tämä aate avaa uudet avarat elämän perspektiivit. Se nostaa miehensä vuorelle. Ja sieltä näkee kauas. Ja ilma siellä on raitista hengittää.
Verikoristeita näyttäytyy jo vanhuksen kasvoilla ja hänen silmissään palaa nuorekas tuli.
— Ja nuori herrakin nousee tälle vuorelle. Mutta ensin on kestettävä nousemisen vaikeus, lisää Snellman.