Mutta tähän pimeyteen on nyt valaistus saatava. Juuri sitä vartenhan hän on tällä matkalla.
Siltikin häntä hävetti kotia lähestyä. Sillä millä pilventakaisilla toiveilla hän pari kuukautta takaperin lähti? Ja miten siipirikkona hän nyt palasi?
Kun pohjoisemmaksi tultiin, piti kärryt muuttaa reeksi. Siinä loikoessaan hän toisinaan kuvitteli itseään haavoittuneeksi soturiksi, jota ajetaan sairaalaan. Toisinaan tuhlaajapojaksi, jota vapisuttaa lähestyä isänkotia.
Mutta matkan lopussa valoisana päivänä näköala seestyi ja sielun tumma pohja valkeni. Tällöin paistoi aurinko kirkkaasti nuorelle hangelle ja kyytimiehenä oli keski-ikä isäntämies, joka puheli kansallisuusaatteesta. Kyllä nöyrästi, mutta lämpimästi.
Tuolle miehelle oli se asia samallainen suuri sydämen asia kuin hänelle itselleenkin.
Ja Harry katsoi kirkkailla silmillä talonpoikaa, joka valkoisen lumen kajastuksessa talvista joulukuun aurinkoa vasten siinä hänen sivullaan istui.
— Mistä noin osaatte puhua? kysyy hän kummastellen isännältä.
— Nähkääs, herra, meille tulee läänin uusi sanomalehti … ja siitä.
— "Salamako?"
— Se juuri.