Mamma ei vastannut.
— Onko pappa ollut sinulle paha, rakas mamma?
— Syksyllä lähdettyäsi oli hän kuin toinen mies. Illatkin istui kotona, kirjoitti "Österbotteniin", luki ääneen minulle ja oli niin … niin ystävällinen. Me elimme uudelleen jo kauan … kauan sitten mennyttä aikaa. Niitä vuosia, jolloin sinä synnyit ja olit vielä pieni. Tällaista hauskaa ja riemullista … niin kovin hauskaa oli koko syyskautemme. Sinusta me aina puhuimme, kun lamppu illalla niin kodikkaasti valaisi, koivupuut uunissa räiskivät, pappa luki tai kirjoitti ja minä tein käsityötä. Sellaista kaunista elämää! Minä jo uskoin, että se mennyt paha väliaika oli vain katkera uni, joka kamaluudessaan näytti iankaikkiselta. Ja minä jo aloin luulla, että koko loppuikämme onkin näin … näin idyllistä. Kun nytkin muistan niitä viikkoja ja niitä iltoja, käy lämmin pohjavirta läpi vereni. Kodin kaikilla kappaleilla istui ruusuhuulisia korallikorvaisia hyviä haltioita, jotka lauloivat elämän onnea. Hän sinusta ihastellen puheli, poltteli sikariaan, laulelikin ja oli iloinen. Toisinaan hän yks kaks ryhtyi arvailemaan: "mitähän kohtaa juuri nyt Harry lukee?" Ja siihen hän itse koetti vastata. Hän oli nähtävästi tuosta huvitettu … tuosta pienestä arvailemisesta. Että hän sinuun syvän-syvästi luotti, sen näin minä hänen silmistään ja erotin hänen puheensa väristä. Niin lämmin paiste lähti hänen silmistään, kun hän sinun luvuistasi minulle selitti ja hänen äänensä värähti niin hellästi, kun hän kertoi minulle, miten paljon sinulla on ponnistettavaa ennenkuin olet luvuissasikaan määräsi päässä.
Harryn silmät väkisinkin käyvät kosteiksi. Sillä tällä mamman sievästi leikkaamalla kuvalla on taas oma kauneutensa, mikä niin läheisesti liittyy sen kuvan kauneuteen, joka jäi hänen sieluunsa syksyllä viime aikaa kotona ollessaan.
— Mutta sitten tuli myrskylintu … sinun kirjeesi, jossa ilmoitit tulevasi kotiin. Nyt hän arvasi kaikki kuulemansa to … siksi. Se oli kauhea hetki, kun hän sen oli lukenut. Viskasi kalliin vaasin, joka sattui olemaan siinä lähellä, palasiksi lattiaan, yritti lyödä minua ja polki jalkaa. Hän heitti minun silmilleni hävittömän haukkumaloan sinun tähtesi … ja uhkasi lähettävänsä sinut merille. Sinun tähtesi meni kaikki nurin … kaikki hänen kauniit unelmansa. Nyt hän on taas vanha kapakkaritari. Sinä, Harry, murhasit hänen uuden ihmisensä … sinä, rakas lapsi. Nyt olemme kaikki pohjattomassa surussa. Miksi … miksi Harry näin teit?
Mamma katsoo läpitunkevasti Harryyn. Ja hänen hiilenhehkuvat silmänsä rävähtävät katkerasti. Ne polttavat … ne haavoittavat. Harry oudosti värähtelee. Mutta itkeä hän ei aio.
— Kun sinä olit pieni … niin olin silloinkin onnellinen … ja sinä, rakas lapsi, olit onnellinen. Harry … Harry! Tätä … juuri tätä olen minä jo monet vuodet salaa pelännyt ja vapissut.
Mamma alkaa itkeä. Mutta entinen kaukainen lapsuusaika palaa Harryn sieluun kuin loihdittuna … se vieno ja hellä … se puhdas ja valkea lapsuusaika makuukamareineen, pienine rautasänkyineen, jonka nuput olivat kullatut, iltakeskusteluineen rumasta ja ilkeästä sisiliskosta … se kaikki … se kaikki, jolloin lapsi näki herranenkeleitä kultaisine siipineen ja joka ilta keskusteli Jumalan kanssa.
— Silloinko mamma sairastui, kun minun kirjeeni tuli? kysyy Harry,
— Niin. Se koski minuunkin niin … niin julmasti.