— Siis minä olen syynä mammankin sairauteen?
— Mutta älä ota sitä siltä kannalta, rakas Harry. Mammahan oli jo vuosien mittaan niin läpikidutettu … niin paljon kärsinyt. Tarvittiin vain sysäys ja jalat eivät kestäneet enään allani. Et sinä, rakas lapsi, ymmärrä mamman surua. Niin niin niin, nyyhkii mamma.
— Minun pitää mennä noutamaan pappa pois.
— Jos tunnet itsesi vahvaksi, niin mene hänelle sanomaan pääkaupunkiterveisesi. Mutta aina muista, että hän on sinun isäsi.
Harry tiedustaa mammalta lähemmin sitä uutta "kauheaa". Ja lähtee.
Ennen ei hän milloinkaan osannut kuvitellakaan ottavansa tällaisiakin askeleita omassa kodissaan kuin nyt ulosmennessään.
Sillä niissä askeleissa on sellainen raskas paino kuin kengät lattiaan naulautuisivat.
Mamman hiilenhehkuvat katseet tuntee hän selässään vielä kadullakin astuessaan.
Harry tulee silloille. Täällä näin pohjoisessa on jo luonto talvinen. Kosken rantamat ovat keveässä jäässä. Itse koski laihana kuin juhlakomeudestaan riisuttuna makaa syvällä uomassaan. Lähestyvä talvi on sen vedet juonut puolikuiviin ja harmaa usva sen päällä on kuin sairaan kipuinen henki, joka siitä tuskan hikenä irtaupi.
Koko koski ottaa nyt Harryn silmään jättiläissairaalta jättiläisvuoteella.