Se lepertelee pehmeästi, kumartelee, käsillään viittaileepi, näyttelee salonkimiestä niin hyvin kuin se papille luonnistaa.
— Kuinka herra valtioneuvos voipi? kysyy hän.
— Ja nuoren herran mamma sitten … rouva valtioneuvoksetar?
— On kipeä.
— Voi voi!… ah!… vai kipeä … sepä minua vasta surettaa…!
— Kiitän osanotostanne, herra rovasti.
— Ja mikä kunnia nähdä maisterikin kerran meillä … täällä pimeässä pappilassa. Mies, joka jo on ehtinyt ulkomaat matkustaa ja tulla runoilijanakin tunnetuksi. Minäkin nuorena runoilin. Onnittelen maisteria. Tehkää hyvin ja sisälle!
Kohta höyryää Harryn nenän edessä kuuma kahvi ja siinä sivulla kullankellervä punssikarahvi.
He maistavat, tutustuvat, lämpenevät. Rovasti rupeaa jo laulamaan vanhoja ylioppilaslauluja.
Sillä hän tahtoo panna paraansa Harryä huvittaakseen.