— Mamma, rakas Harry, on kärsinyt pitkän — pitkän elämän tuskan. Toisinaan, jos minulla oli siivet, olisin lentänyt yli Pohjanlahden, istunut Trotorpin pyökkipuistoon ja laulanut siellä ulos mustan murheeni. Minä itse en saanut siipiä, mutta minä yritin niitä sinulle kasvattaa. Se oli elämäni lopullinen unelma, että sinä vielä kerran muuttaisit Ruotsiin, ostaisit rakkaan Trotorpimme, liittäisit nimeesi von Löwenhjelm ja siellä jatkaisit sitä vanhaa sukua äidin puolelta. Ja tämän unelmani aioin sinulle kuolinvuoteellani julkilausua. Ja minä ennen varmasti uskoin, että vaikka pappa ei tahtonut muuttaa, niin sinä sen teet. Mutta nyt meni kaikki nurin…
— Tämänkin muukalaistetun nimeni Nicander aion hyljätä ja ottaa suvun vanhan nimen: Nikkilä.
— Herra Jumala! parahti mamma ja meni taas tainnoksiin.
Ja siinä hän pysyi pitkän aikaa.
Jo säikähti Harry sydänjuuria myöten ja hän ymmärsi, että tuo viimeinen oli tarpeeton tunnustus.
Mutta kotvan takaa aukeavat taas mamman silmät. Sameina ja surullisina.
Harry suutelee mammaa, joka hymyilee.
Nyt mamma tekee viimeisen voimanponnistuksen ja puhuu:
— Rakas, kulta Harryni. Kohta on mamma poissa. Mutta sinä jäät. Pidä onnesi! Minä siunaan sinua, ainoa lapseni. Ja Suomellekin annan anteeksi kaikki … kaikki. Ja papalle…
— Kiitos, kulta mamma!