Juuri näin. Tienhaarassa hän nyt seisoo eikä ole vielä läheskään vaikean vuorivaelluksensa korkeimmalla huipulla.
Mutta nyt jo sydän vavahtaa tulevaisuuden epämääräisistä saavutuksista.
Jos kulkisi sitä vanhaa latua, tulisi hänestäkin sisällisesti yhtä särkynyt ja yhtä onneton virkaherra kuin pappa, joka oman tunnustuksensa mukaan omissakin silmissään kulkee tuomittuna.
Ulkonaisten houkutusten viettelemänä ei hän — Harry — lähtenyt tälle tielle, mikä kuljettelee häntä lujien koettelemusten kukkulalle.
Vaan veren ääni sitä vaatii. Ja sentähden se ei voinut olla erehdystä.
Omalle sisimmälle olennolleen hän nyt uhria kantoi.
Eikä ensinkään horjuvin askelin eikä vavahtelevin käsin.
Vaan voittamattomana kuin sankari, joka tietää kestävänsä tulessa ja vedessä.
Sillä hänkin tahtoo olla mukana yhtenä ritarina valloittamassa pyhää maata vierailta muukalaisilta.
Seuraavana päivänä lähtee Harry kirjoituksensa kanssa maisteri Tervon luo. "Rakkaus omaan kansaan" on kirjoituksen nimi. Ja siinä on lämpöä, mikä purevassa pakkasessa kirjoittajaansa kuumentaa.