Yht'äkkiä tarttuu hän Harryä kädestä ja kysyy:
— Muistitko ketä vastaan kirjoitit? Vai veikö aihe niin mukanaan, että unohtui oma isä?
Harry on sanatonna, on kuin kovasti hämmästynyt.
— Olet antanut mestarinäytteen tarmosta, joka on suorastaan ihailtava. Varmaankin juovuit lyömisen raivosta kuin sotilas taistelukentällä verestä. Niin, veli. Tällaisia kirjoituksia kirjoitetaan vain kerran elämässä. Ja silloinkin omalla sydänverellä. Luulen, että kirjoittaessasi olet otellut Jaakobin taistelun Herransa kanssa. Ilman sydänveriä ei kynä anna tällaista.
Maisteri ja Harry ovat molemmat liikutetut.
— Nyt sinun pitää ottaa luja luonto ja purra veresi kylmiksi siellä kotona. Sillä ensi "Salamassa" on kirjoituksesi. Vaatimaton kotini on sinulle aina avoin. Kerran näytin sinulle koskenlaskun hurmauksen. Nyt johdan sinut kansalliseen lumoukseen. Ja tässä on sinulle erinomainen tyyliopas, puhuu Tervo antaessaan Harrylle "Suomen kansan sananlaskuja".
— Lyhyttä, mutta naulan kantaan osaavaa, lisää hän vielä.
Hetken takaa lähtee Harry. Käsi-kädessä he menevät eteiseen, puristavat siellä vielä lämpimästi ja sitten eroavat. — Nyt olen vienyt ensimäisen uhrin räätäli Nikkilän ja Heta Antintytär Poroputaan kotijumalille, miettii Harry rappuja alaslaskeutuessaan.
Mutta maisteri veret lämpöisinä palaa työhuoneeseensa. Menee siellä
Snellmanin kipsisen rintakuvan eteen ja puhuu voitonvarmana:
— Nyt elää "Salama". Sillä se on ensimäisen vainoojansa perin-pohjin lyönyt. Voipa … voipa valtioneuvos-parkaa!