— Niinkö? Mutta en sitä suinkaan takaa-ajanut. Niin egoisti en sentään ole. Kaiken kaikkiaan kuitenkin oman kotini häviö oli sydämeni ensimäinen vaatimus käydä musertamaan tätä porvarihienostoa. Siitä ne johtolangat lähtivät. Nyt siirrymme ohjelman toiseen puoleen. Se on laajempi ja kantavampi. Mutta lähtökohta on nytkin persoonallinen. Olin koulun kuudennella luokalla. Meillä oli dogmatiikkaa ja Heideman tietysti opettajana. Hän rupesi minua vaatimaan ääntämään "Schlafrock". Se oli aivan ulkopuolella opetuksen. Mutta hän tahtoi huvittaa luokkaa. Minä koetin. Se meni väärin. Ja kaikki nauramaan. Hän vaati uudelleen nauruhuulin. Koetan … koetan. Nauru hyrskii aivan mellastuksena ympärilläni. Minä vihasta vapisen. Yhä hän pilkaten vaatii minua ääntämään mokomaa yönuttua. Silloin sanoin hänelle vasten silmiä. "Skamlöst är det att finnarne tala svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Ja aloin suomeksi esittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Sillä se oli varsinainen kysymys alkuaan minulta. Mutta tuopa puhe sattui nyt häntä arkaan kohtaan. Hän ensin punastuu hehkuvaksi hiusrajaan asti, sitten kalpenee … hypähtää luokseni ja paukuttaa minua korville. Lopuksi sain kolme päivää karsseria. Siellä ollessani vannoin vihaavani ruotsinkieltä. Ja sen valani siitä lähtien olen pitänyt. Minä ymmärsin sen salata niin kauan kuin olin seuraklubilaisten syöttöpoika. Mutta kun eteeni aukeni ihana vapaus ylioppilaaksi päästessäni, niin silloin … silloin suuren Snellmanin jalkain juureen laskeuduin nöyräksi oppilaaksi. Tästä johtuu "Salaman" ohjelman toinen laajempi puoli, mikä niin läheisesti tässä läänissä kietoutuu tuohon edelliseen. Sitten tapahtui vielä outo sielullinen herätys. Kun minä viime syksynä kerran seisoin hämärtyvässä syysillassa silloilla koskella katsellen ylös jokea ja mietiskelin, miten paljon vainajia se joki vuosisatojen vieriessä on tehnyt, jotta niistä täyttyisi kokonaiset suuret hautausmaat, näin minä oudon näön. Yht'äkkiä näytti silmiini kuin astuisi pitkin jokea tuo tuhansien vainajien mustapukuinen murhejoukko kantaen edellään lippunaan pääkalloa sauvoimen nenässä… Silloin vettyivät minun silmäni ja minä suoraan sanoen itkin.
Harryä puistautti tuo kuva.
— Silloin lupasin itselleni puhua noiden vainajien jälkeläisten puolesta. Ja minä päätin perustaa "Salaman". Näin se sai alkunsa.
Juhlallinen murhetunnelma laskeutui huoneeseen. Tuntuu kuin oltaisiin paarihuoneessa, mihin on nostettu kasa äsken joesta ylösvedettyjä ruumiita, joiden hiukset vielä vettä vuotavat.
— Ehkä oli niiden joukossa sinunkin esi-isiäsi, Harry, puhuu Tervo silmät kosteina.
Oltiin pitkän aikaa aivan hiljaan.
— Ja näiden ruumiiden päällä olemme me sampanjamme juoneet ja virkistäneet itseämme vieraan kielen sorinalla, me tervakauppiaat, ääntää lopuksi Harry ääni värähdellen.
Taas seuraa hiljaisuus. Sillä nyt ottaa maisteri Harryn kirjoituksen katseltavakseen. Se koskee Harryyn kuin jos joku panisi kylmän käden hänen lämpimälle iholleen.
Maisteri lukee … huulillaan sihittää ja lukee.
Mutta sitten luettuaan käy hän umpimieliseksi. Ja on hetken vaiti.