Poika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa on vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni kotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.
Silloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli toisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi vissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen. Valtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo villi poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta lämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia, jotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.
Hän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille suositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän lopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin sukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu niin niin niin katkeralta, että juuri hän … valtioneuvos … teki niin kuin on tehnyt.
Sillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja kuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu kaikki alhot valaistakseen.
Valtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.
Hänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan omille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä palkitaan?
Siinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.
Ja häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat omia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka hän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.
Hän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla kummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri pelkääkään, niin kuitenkin inhoo.
Vaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että juuri hän … valtioneuvos … on Tervon kasvatusisä tavallaan.