Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.
Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni Hartmanilla on.
Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.
Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.
Sillä nyt?
Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun … oi, niin niin tutun äänen!
Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin … hyvin rakasta.
Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.
Se kuin etäältä huutaa: "Tule! Tule!"
Ja Harry menee … menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.
Se koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii, vaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään: vallatonna, vapautuneena, himokkaana!