Tämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla rantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut Franzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän — Harry — nyt seisoo.
Tässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista nytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.
Hän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu kyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken kohinaa. Kuuntelee … kuuntelee … sieluunsa ahmii kuin suureen henkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna kuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa monemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä, jotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa tuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon vallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden vapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut liikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista vivahdusta…
Kummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.
Ainakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta suuresti ja laajasti kuin tuhat … kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta hiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.
Sellainen sekava hyvin … hyvin monien huulten hiljainen supatus on nyt sen kohinassa. Se rukoilee!
Jo erottaa Harry sanojakin … jo … jo. — Nouse … nouse … nou…
Siihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee…
Hän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla takovan.
Nuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako … vai omastako sielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus tempaa Harryn mukaansa.
Hän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan makeutta. Lankeemus… Tilapäinen hairahdus…