Kaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli pois puhaltaa.
Hän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa hoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti kestäneet viattomina.
Jokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin.
Mutta kaikki kerran lankeavat.
Se on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden kompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.
Synti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja nousta … se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta lähtien.
Ja kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain luulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.
Näin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo mahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.
Nousemaan!
Eilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen rypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä … se, joka kerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.
Mutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee lupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin teräsvanne.