Syvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.
Hänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja hänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa kohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan ihmismielessä suuria aikomuksia.
Ja varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen humalan niihin kokoamasta verestä.
Siinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa päällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista lähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.
Koskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä lähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana Pohjolan valoisana kevät-kesän yönä.
IV.
Tervakansa.
— Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä tarkoittaen.
Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.
Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.