Harry lukee puoliääneen:
— "Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot naamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan eräs vesiselvänä huveihin astuu" — se on tietysti merikapteeni Hartman, arvailee Harry — "niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa toinen"… Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa papasta. "Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin" — on tietysti merikoulunjohtaja Abrahamson — "niin hänkin vierailee aivan outona omassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa herrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää".
Harryllä sisu nousee.
— Huh huh! Nytpä … nytpä … nytpä … hä! Raakalainen!
Hän repii lehden, repii ja syleksii.
— Että kehtaa!
Harrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti välttämättömästi saada puhua papalle ja muille.
Puhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin silmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!
Harry silmäsi vielä ylös koskelle.
— Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon tervakansan rakkaus? Oh! Kovin … kovin tervaista…