Mamma istuu … istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta puolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.
Jospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi, millä päällä poika kulkee.
Mutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina puissa:
"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin".
Kuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin toistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.
Mamma istuu … istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.
Näin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin odotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin jälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.
Siellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän lakkasi odottamasta.
— Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei … ei koskaan!
Yöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa valaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut sängystään lepuuttamaan itseään.