Mutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen sielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua hänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä siinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli näyttäytynyt… Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?
Sillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä hirmutyötä…
Kun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä nyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut syntymämaansa ja kadottanut omaisensa.
Ja kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo, jonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän tahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu pieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä. Vaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat huulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.
— Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas hänet valtaa.
Sillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten hiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta autuudelta.
Kohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne kuljettaa.
Hän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo hänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos rohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.
Mutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.
Tiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta eteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy pimeään yöhön yli koko rakennuksen.