Ja nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä yölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen täysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa kuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen sytyttäjät ovat nukahtaneet.
Mutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin … ja kovaa ääntä.
Sillä juuri parhaallaan sisällä "Bondasta" naitetaan.
Sydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle rakennusta. Ja kuuntelee … kuuntelee arkana ja väristen.
Sydän hyppää … hermoissa ottaa kipeälle … ja jalat vavahtelevat.
Tuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä … tuo Elersin ilkeätä naurunhohotusta … tuo "Bondas" retaleen mylvintää … mutta tämä sointuva: "kyss nu, kyss nu!" on hänen oman Harrynsä puhetta!
— Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn hävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa pettävät.
Hän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan selvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on "Bondasta" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin tehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.
Mutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen hävyttömyyttä.
Mamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön etsimäänkin.