— Niin on. Toiveitani tänään pahasti vikuutit. Sentähden suutuinkin. Muista nyt täst'edes, että pappa, joka itse on valtioneuvos, toivoo pojastaan jotain, jota hänkin voisi itseltään kadehtia… Minä elän ja … ja kuolen tässä syntymäpesässäni, mutta sinun elämäntyösi ei ole täällä…
— Mutta herrainen aika! Pitääkö minusta tulla hovioikeuden presidentti?
— Ainoastaan pojalleen voi isä avata — kerran elämässään hänellekin — sielunsa kainoimmat unelmat. Tässä on nyt meidän välillämme sellainen hetki. Sinä olet tänä päivänä tullut lannistetuksi. Tarvitset rohkaisua. Ja huomaat silloin, ett'en sinua suinkaan pidä sellaisena resupellenä kuin tänään silmissäni näyttäydyit. Sinä tiedät, kuka taburetilla istuu…?
— Senaattori…!
— Juuri se. Sinun on tultava siksi. Pappa jo pääsi valtioneuvokseksi. Yksi askel enään ja minä itse istuisin taburetilla. Mutta tuon askeleen jätän sinun kiivettäväksesi sukumme kunniavuorelle nousemisessa. Tulevan senaattorin ei sovi niin elää kuin sinä yöllä ja tänä aamuna elit.
— Ei minusta ole senaattoriksi, pappa! huudahtaa Harry kuin pyörryksissä.
Valtioneuvos tulistuu:
— Miksi ei? Saanko luvan kysyä?
— Minulla on … on huonot hermot.
— Huonot olivat minullakin. Mutta lääniä olen jo kolmekymmentä vuotta hallinnut. Kun pääsee senaattoriksi, saa kyllä levätä ja hoitaa hermojaan. Ei muuta työtä kuin allekirjoittaa.