— Kyllä. Maistetaanpa!
Ilvonen alkoi selailla papereitaan. Viimein löysi hän kaitaselle paperiarkille kirjoitetun pätkän ja ojensi sen Alanteelle.
Alane siristi silmiään, rypisti kulmakarvojaan ja alkoi hyvin likeltä tähystellä paperia.
— Jättiläisaskelin, luki hän, rientää aikamme eteenpäin, vanhoillaan olijat oikein kauhistuvat uudistusten tulvaa… Mutta mikä sana tuo tuossa?
— Näytäppäs! Kaikki…
Ilmonen kuunteli itseensä tyytyväisenä.
— Kaikki pyrkivät päästä elämään sellaisena kuin luonto; heidät on asettanut. Vanhat etuluulot katkotaan, ruhdotaan rikki kuin harakanpesät, niin etteivät ne enää voi peloittaa ihmiskuntaa… oikein sanottu… Ihmiskunta ei ole enää lapsi, mikä tyytyy kävelemään sinne tänne tiedotonna itsestään. Valistus leviää kuin keväinen tulva; sivistyksen valtava vyöry heittelee laineitaan jo kansain alempiin kerroksiin. Paljon on saatu aikaan, mutta paljon on myös tehty työtä. Sanomalehdillä on epäilemättä tässä suuri ansio, sillä ne ne juuri ovat asettuneet tienraivaajiksi. Jokaisella pikku kaupungillakin on jo oma äänenkannattajansa, oma sivistävien rientojen tulkkinsa, mikä vie pienimmätkin suuren maailman tapahtumat yksinäisiin korpiinkin, joissa tuskin ennen on tiettykään ihmisiä löytyvän. Meidänkin kylämme kaipaa sanomalehteä ja katsoen siihen tarpeesen, pyrkii tämä tulokas olemaan meikäläisten olojen äänenkannattajana…
Sitte seurasi pitkälti mitä etua sanomalehdestä on paikkakunnalle, kuinka se osoittaa, että täälläkin eletään, että täälläkin pystytään hengittämään yleisinhimillistä ilmaa…
— Kelpo kirjoitus! Minä suomennan vielä kaunokirjoitukseesi jonkun Sigurdin pätkän ja sittehän se aikaa jo olla valmis, kun saadaan joku maaseutukirje.
— Minä olen jo pitänyt siitäkin huolta. Ylioppilas Korvelta saamme kirjeen M:stä ja kirkkoväärti Salmelalta P:stä, ulkomaan osastosta pidän vielä huolta, niin sitte…