Kun Johannes eineen jälkeen meni kamariinsa, tuli sinne kohta hänen isänsä. Strauch oli jo käynyt ulkona, sillä hän tuli Hederin luota, jolta oli saanut nuo 20,000 markkaa lainaksi määräämättömäksi ajaksi.
— Hyvää huomenta, poikani! Minulla on sinulle puhumista.
Strauch istuutui.
— Niinkuin jo viime viikolla sanoin, minä en voi sallia sinun mennä kihloihin tuon huvilanvahdin tytön kanssa.
— Niin, sen tiedän. Mutta minä olen miettinyt siinä asiassa tehdä oman mieleni mukaan. Minä olen laillinen mies, ja lain mukaan te ette voi mitään, vaikka minä otankin hänet vaimokseni.
— Sinä et saa! Minä en anna sinulle penniäkään, joi niin teet!
— Siihen minä en taida mitään. Minulla on siksi tuttavia, että niiden avulla saan maatilan, tuommoisen pienen maatilkan ja muutaman asuinhuoneen sen päälle. Sinne vien hänet ja siellä elän erilläni suuresta maailmasta. Minä olen kovin kyllästynyt tällaiseen elämään.
— Mutta suottako minä olen sinua kouluuttanut, olen uhrannut rahoja sinun tähtesi? Maanmieheksi olisit kyllä päässyt vähemmälläkin! Ja tuo poika, josta olen aina enin toivonut, tekisi minulle noin yhden halvan tytön tähden! ajattele toki! Ajattele asemaasi! Ajattele isääsi, äitiäsi, sukulaisiasi! Voinet kai uhrata yhden tytön sukusi kunnian ja oman tulevaisuutesi eduksi! Ja minunko pojastani tulisi maan kynsijä! Ei se on liikaa, Johannes!
— Minä olen taisteluni taistellut, päätökseni tehnyt.
— Mutta sinun täytyy hänestä luopua! Sinun täytyy, sanon minä.