Ei sopinut kieltää, ett'ei Iita ollut kaunis tyttö. Aivan soma oli hänen solea vartalonsa, ja yksinkertainen puku olisi sitä korvannut, mutta nyt hän koetti siihen sommitella jotakin muodikasta.
Elsa tunsi kuitenkin jotakin vastenmielistä, sulkiessaan ovea heidän lähdettyään. Sitte rupesi hän taas lämmittämään jalkojaan. Tuossa hänen istuessaan ja lämmitellessään juolahti mieleen jos jotakin. Ajatukset liitelivät sinne ja tänne.
— Entä jos hän vielä naisi Iitan…
Ja Elsa koetti rauhoittua.
Elsa oli merimiehen vaimo, joka jo seitsemättä vuotta eleli miehestään tietämättä lastensa kanssa. Olipa siinä alussa kituroimista, mutta olihan tuo nyt jo toista. Kuusi vuotta takaperin oli vielä elo surkeaa. Jo ensi vuonna miehen mentyä oli kihlasormuskin viety leivän panttiin. Niin toista oli silloin.
Nyt kun Elsa ja Iita kulkivat tehtaassa työssä, tulivat he jotakuinkin toimeen, vaikka Iikka sai laiskana olla ja kahvia vain lämmitellä äitille ja Iitalle. Senpätähden olikin Elsa tyytyväinen eikä suuresti ikävöinyt miestään. Ja hänen hartain halunsa oli saada pysyä tehtaassa ja sentähden koettikin hän kaikissa noudattaa puukhollarin mieltä, jottei tuo eroittaisi häntä pois.
— Kun on saanut kovempaakin kokea, niin kyllä mielellään pysyy ammatissaan, vaikkapa tuo olisi vaikeampikin, tuumi aina Elsa.
Elsa kohenti pesää. Vielä ei hän sulkenut sitä, vaan istui lämmittelemässä, katsellen punertavaa hiilosta.
— Jos Elsa vielä pääsee puukhollarin rouvaksi, niin sitte… ja hiukan myhäili Elsa itsekseen.
— Mitäpä tässä tyhjää valvon, parasta on mennä levolle, tuumi hän sulkiessaan uunin peltiä.