LOINEN
Kirj.
K. A. Järvi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
I LUKU.
Lämpömittarin elohopea on painunut yhä alemmaksi. Nyt varhaisena aamupäivänä näyttää se yli kolmenkymmenen asteen kylmää. On hirvittävä pakkanen, jossa huoneiden nurkat paukahtelevat, jäät parkuvat, ihmiset huoneihinsa kohmettuvat. Lehmät ynisevät viluissaan läävissään, joissa kanat jo vuorokauden toista ovat orsillaan liikkumatta siipiensä sisässä kyyköttäneet eikä kukko ole kehdannut askelta ottaa.
Ja kuitenkin nyt on paraallaan joulu, tämä sielujen lämpöinen juhla. Sen joulun lämmön voi nähdä ihmisten kirkkaista silmistä, mitkä turkkien sisästä kiiluvat, kun kirkkoon komeasti aisakellojen helistessä ajetaan täyden kuun paistaessa korkealla taivaalla. Hevoset ovat kuin jauhoissa uineet, ajajat pakkasen pukemat ja metsäinen tie yltä päätä talvisessa loistossa.
On sentään juhlallisen komea joulu.
Mieli kohoaa. Veret turkkien sisässä läikähtävät. Hevosia hoputetaan.
Niin tullaan perille. Kirkkomäen alla hevoset sidotaan, heitetään nahkaista niiden selkään ja lähdetään kirkkoon koirain jäädessä vartioimaan rekiä, joidenka vaatteihin ne makaamaan hyppäävät.