Pietu istui siinä köyhän elämänsä leiritulella ja haaveksi — hänkin.
Silloin oli isällä mökki. Oma se ei ollut, mutta se tuntui kuin omalta. Sillä talo, johon se kuului, oli kaukana ja isäntäväki siellä kävi tuskin milloinkaan. Hän oli vain poikanen. Mutta tunsi kyllä että silloin oli oma koti. Mökissä oli tupa ja sen edessä pystylaudoista kyhätty porstua. Talvella oli porstua lunta puolillaan ja kun yöllä oli satanut sitä, näkyi sen pinnalla ehyenä hiiren jäljet aamulla. Tuvassa oli suuri harmaista kivistä tehty uuni. Sitä he lapset erityisesti rakastivat, sillä se oli niin lämmin ja hyväilevä. Ja kun tuli kesä, aukeni mökin ulkopuolella uusi maailma. Siinä toisella puolella oli helkkyvä kangas ja tuorepihkainen mäntymetsä. Toiselle puolelle aleni maa suoksi, joka oli niittyä. Mökin takana kukki perunamaa ja ruis pienessä peltotilkkusessa teki tähkää. Heillä oli lehmä talosta ruokolla ja sitä hyväiltiin kuin ainakin yhteistä kalleutta. Kun tuli lypsyaika, he lapset sen haasta suon takaa noutivat. Se oli suuri punainen romuluinen mulipää, mutta vatsan alla oli paljon valkoista. Hän Pekka puhalsi pajupilliä, kun äiti lypsi. Vähän se lehmä antoi maitoa ja joskus kävi äiti salaa lypsämässä talon lehmiä… kun teki voita. Mutta silloin se oli aina punainen ja hätääntynyt ja uhkaili isälle, ettei enää koskaan mene. Mutta isä vain nauroi ja ryyppäsi varastettua maitoa… Se olikin vain äitipuoli.
Pietu muutti vähän tuskauneena mietteensä toiseen suuntaan. Mökin etupuolella loppui kangas veteen ja se vesi laajeni niin kauas… hirveän kauas. Siinä uitiin, ongittiin, pidettiin pieniä verkkoja, joilla saatiin särkiä. Oli heillä venekin… vuotava ja peräpuolelta ylälauta poikki. Siinä oli vitsaksista hankaset, ja kun niissä sousi, lonkkui tyynessä illassa niin kovasti, että se etäälle asti kantoi yksitoikkoisena… niin kovin yksitoikkoisena, mutta säännöllisesti toistuvana. Ja kun oikein huusi, niin kaiku kumahti vastaisten saarien kallioisissa rannoissa, jotka olivat jyrkät ja korkeat. Kerran hirvi ui sen salmen poikki, joksi selkä mökin kohdalla kapeni, ja tuli nuuskien heidän mökkinsä seinustalle. Silloin isä kirves kädessä sitä ajamaan, mutta hirvi potkaisi ja meni.
Kun talvi tuli, koottiin risua ja poltettiin aitoja, sillä talon metsästä ei saanut puuta hakata… siitä puusta se oli jo silloin tiukka… ja sentähden poltettiin aitoja. Mutta heidät ajettiin pois mökiltä… pois… pois… Isäntä tuli muutamana syysaamuna ja sanoi: nyt joukko pellolle, kun Maariaan päästään. Ne kirotut aidat… ja kostoksi poltti isä mökin, mutta eipä joutanut sen hiiloksella lämmittelemään. Kun isä sinne autiolle mökille iltamyöhällä läksi, seurutteli Pekka mukana… mukamas salaa… näki kun isä pisti tuohta ja heiniä lattian alle, sytytti ja lähti juoksemaan. Yössä savusi mökki taivaalle eikä kukaan tiennyt polttajaa, vaikka isää epäiltiin ja jo kiinnikin pistettiin.
Pietu naurahti yksinään isän hommalle, sillä isä oli juuri viime kesänä mennyt uusiin naimisiin eikä ollut kattoa pään päälle.
— Mutta me loiskansa ollaankin väkeä, jolla ei ole muuta maallista hyvyyttä kuin aina nälkäinen suu ja tyhjä maha, lopetti Pietu mietteensä.
Kättä kirveli niin kirotusti. Pietu kuin huvitellakseen puheli lopuksi ääneensä, kun yksinäisyys ja hiljaisuus jo häntä ikävystytti:
— Ollapa oma mökki… siinä peltoa… siinä niittyä… siinä karjaa… siinä kalaranta…siinä tietoa, että on jotain, jota voi sanoa omakseen.
— Sinussa olisi sitten mökinpitäjää! ärjäistään samassa ovesta, joka viiden miehen voimalla auki repäistään.
Pietu hypähti säikähdyksestä. Ja vapisi. Nyt taisi tulla itse perkele vieraaksi.