— Mutta arvaa, mamma, kenen vuoksi eli paremmin sanoen, kenelle Juhmakka tämän loistavan kruunun lahjoitti? Niin. Minulle eli paremmin sanoen minun vuokseni kotipitäjänsä kirkolle. Sanoi häpeävänsä heidän huonoa kirkkoansa… sellaista hienotunteisuutta!
Rovasti seisoi siinä kuin palavin poskin ja silmät outoa kirkkautta täynnä.
— Pappa! Kaikki sinua rakastavat.
Tuota sanoessaan oli ruustinna niin kumman kaunis. Entinen nuoruuden sulo oli palannut hänen laihtuneihin hymykuoppiinsa ja suun ympärille noussut piirre leikkivää neitosta, joka jo kauan sitten oli peittynyt iän alle.
Rovasti veti nuorekkaasti ruustinnan kainaloonsa.
— Olen niin… niin… niin iloinen, kun tunnen saavani tunnustusta seurakunnassa.
He istuutuivat molemmat sohvalle ja nauttivat hetken tunnelmasta. Mutta rovasti ei malttanut kauan siinä olla. Hän hypähti ylös ja punakkana laverteli:
— Sillä osata liikuttaa sellaista aarnihonkaa… sellaista metsien jättiläistä… sellaista vuorenpeikkoa kuin Juhmakka… nostaa hänen sielunsa hellempiin tunteihin Jumalaa ja lähimäisiään kohtaan… minä näin hänen kirkossa kyynelsilmin kuuntelevan puhettani… antaa miehelle sysäys kirkolliseen sisälähetykseen… liikuttaa hänen paatunutta rasvasydäntään… totta totisesti se on suurtyö kenelle papille tahansa. Sillä Juhmakka on Juhmakka… on pitäjän napa, joka ymmärtää hankkia rasvaa pyöriäkseen… on armottoman kitsas toisinaan kymmenestä pennistä… on ensi luokan kitupiikki, kun niikseen rupeaa… Mutta nyt hänestä tulee kristitty. Hän on vaikutuksessani… on totisesti. — Vain puoli tuntia on kahviaikaa, sillä lähden hoitolaan pitämään hartaushetken…
— Sinä kohta lähdet?
— Aivan kohta.