— Jopa nyt. Pitää viedä mies renkien tupaan, jos on asiaa. Käske sinne! Panen tupakan ja tulen sitten. Mutta lempoako hän minulla tekee? Tietäähän hän hyvin, että tästä talosta ei anneta kerjäläisille. Silloin kun annetaan, viedään suoraan hoitolaan. Eikö se hän ole hoitolassa? Niin niin… sehän kuuluu paleltuneen… mutta ei sen vuoksi viittä penniä.
Isäntä röyhtelee, venyttelee. Hakee sitten nurkasta tupakkapöydältä pitkän piipun, lataa sen täyteen ja istuu keinutuoliin polttamaan.
Siinä hänen jalkainsa juuressa on lattiaan ruuvattu rauta-arkku, joka on monilukollinen. Siinä se on Juhmakan "pankki", kuten rahvas sanoo. Ja se on isännästä hovin rakkain huonekalu, sellainen kappale, ettei moista koko pitäjässä, tuskin läheisessäkään. Se on puolillaan velkakirjoja ja rahaa ja paljon kalliimpi kuin miksi Pietu arvosteli hovilaisen vatsan.
Tupakkaa poltellessaan Juhmakka sitä katsoo ja ihailee sen suuria rautalukkoja.
Ja arkku on kylmän ja tyhmän näköinen, ruma kuin itse itaruuskin.
Mutta tämä se on juuri se alttari, jolla Juhmakka jumalilleen uhraa. Ei siihen pysty varkaan näpit eikä tulen väki, uskoo Juhmakka, kun sen rautaisena lattiaan ruuvautti.
Kun Juhmakka on kyllikseen poltellut, menee hän renkien tupaan. Siellä istuu jo Pietu häntä odottamassa.
Hovilaisen tullessa sisälle nousee Pietu seisomaan. Tuvassa ei ole ketään muuta.
— Istu, kehottaa hovilainen ja itse asettuu penkille pitkän pöydän ääreen.
— Rauhallista joulua. Ei isäntä ilkeä suuttua, vaikka minä kamariin työnnyin. Minähän olen tuommoinen tuhma raukka. Ja kun rengit neuvoivat, puhuu Pietu, hypistelee karvalakkiaan, joka on kuin rottien repimä, ja arastelee.