Sillä häntä kovasti pelottaa, miten alkaa. Hovilainen on julma. Ja tuolla seinällä hänen päänsä päällä on monta ruoskaa nauloissa riippumassa.
— Ovat koiransilmiä ne rengit. Vasta muistat, että kamariloihin ei saa meidän talossa tulla, sanoo isäntä ja tarjoaa siitä renkien pöydältä pennin sikarin Pietulle.
Pietu yhä enemmän aristuu. Hänen kätensä vavahtelee sikaria ottaessaan ja isännän raapaisemalla tulitikulla sytytellessään.
Isäntä jää siinä tummaan varjoon istumaan. Ja sieltä se Pietua mulkoilee kuin itse piru puolihämärästä. Hiustöyhdöt sen korvilla ovat kuin sarvet, suuri nenä uhkaa ja sen tohina pelottaa. Ja tuo kalju pää on Pietuun kääntynyt tähystävänä kuin kaukoputki.
— Missä kätesi loukkasit? kysyy Juhmakka nähdessään Pietun oikean käden kääreessä ja kaulassa kannettuna.
— Missäkö? Kyllä hovin herra sen tietää. Pietu ilostui, että asia alkoikin juuri näin.
— En minä ole mikään herra! ärjäisi Juhmakka.
— Huonompiakin herroiksi sanotaan, semmoisiakin, joilla housutkaan eivät ole omat.
— Paleltuiko kätesi? Sinähän kuulut joukkoinesi paleltuneen.
— Ei paleltunut. Poika jäätyi ruumiiksi ja ämmältä menivät varpaat.