Pietu syvästi huokasi sen päälle ja tavotteli itkua.
— Sillä lailla! Niin sitä pitää elää, että paleltuu ihmisten nenän eteen. Sietäisit saada vielä lisäksi raippoja. Rovasti teidät pelasti?
— Rovastiko? E-ei.
— Kas kuin valehtelet!
— No pelasti, myönnytteli Pietu, kun arveli asiansa paremmin luonnistavan menemällä myötävirtaa hovilaisen kanssa.
— Ymmärrätkö että hänettä et nyt tässä sikaria polttaisi?
— En polttaisi, naureli Pietu.
— Ja niin hän maksoi sinulle pahan hyvällä. Kuulut hoitolassa häntä haukkuneen päin taulua ja käräjiin uhanneen. Siihen juttelemiseen käräjissä sitä sinäkin raukka olet perso.
— Että mitenkä?
Pietu häkälteli. Nyt alkoivat asiat mennä vinoon.