Yksi hänen katkerimpia vanhanpojan päiviänsä on taas päälle painamassa.
Mutta sen paraimmillaan pastoria kiusatessa Pietu vetää kelkalla nisujauhosäkkiä Tynkkäsen saunaan ja on koko maailmalle näyttänyt, mikä riivatun tarmo hänessä sittenkin on.
X LUKU.
Tiina on leiponut Pietun tuoman vehnäjauhosäkin ja nyt on asianomainen niitä kauppaamassa. Pietu uskotteli, että talonpojan suussa veteenkin leivottu vehnäinen maistaa. Ja niinhän sen luulisi, sillä tuossa suussa pitäisi vielä olla petunkin makua, joka oli Ylä-Karjalan entisten eläjäin jokapäiväinen höyste. Mutta uusi aika on tuonut uuden maun. Kanavat ja höyrylaivat, rautatiet ja meijerit ovat tännekin takalistoille kuljettaneet mukanaan länsieuroppalaista hienostusta. Vehnäisen pitää olla maitoon leivottu, se on ajan vaatimus sielläkin. Ja sitten toisakseen: kuka nyt Lois-Pietulta vehnäistä ostaisi!
Huonosti kävi Pietun saksana olo. Missä oli nurkkatanssit, siellä vähän ostettiin. Mutta ei muuten. Naurettiin vain vasten silmiä ja viskottiin kompasanoja, hyvinkin karvaita.
Mutta lopulta löysi Pietu ostajansa eli paremmin sanoen vaihtajansa. Ja tämä kiitettävä kauppatuttavapiiri oli kirkonkylän kansakoululapset.
Sopi sitä katsoa, kun Pietu niiden kanssa kauppaa kävi. Hänen selkänsä takana oli laaja lauma huutamassa hänen lisänimeään ja näykkimässä sortuukin helmasta. Mutta nenän edessä vaihdettiin, huikattiin, nakattiin eli miksi sitä nyt sanoisi. Siinä kävi suuri tora, rähinä, huudonväki. Mutta Pietu ylinnä ärjyi: "sen tuhannen vekarat!"
Hän antoi aivan vähän vehnäistä ja sai siitä aina mahtavan ruisleivän, lasten eväsleivän. Ja hymyili voitolleen.
Mutta kun opettaja huomasi kaupan, täytyi Pietun ottaa jalat alleen. Se mies riivattu tuli tukka pystössä, karttakeppi kourassa, käsi nyrkissä Pietua kohti.
Pastori nauroi ikkunassaan. Koko ympäristö nauroi. Sillä opettajan tulosta yltyvinä hyppäsivät pojat kiinni Pietun vehnäiskoriin. Pietu kiihtyi kiroilemaan, lyömään, viuhtomaan. Oli siinä melua. Mutta kun Pietu lopulta puhalsi juoksuun, tippuivat pojat tien oheen.