Mutta kutsua ei tullutkaan. Moea harmitti — tavallaan. Tuo moukka aikoo siis näyttää, ettei hän enää tarvitsekaan häntä! On saanut hevosellaan parhaimman rekordin koko maassa ja tahtoo nyt pöyhkeillä. Pitää sen johdosta illalliset eikä kutsu niihin häntä, joka on niin paljon seurustellut nulikan kanssa. Kyseleväthän kai siellä, että miksi Moe ei ole illallisilla. Silloin nousee moukka ja sanoo: en ole kutsunutkaan! Oo…! Sehän on mahtavaa…! Mutta lasketaanpa mekin vähän leikkiä herran kanssa…!
Näin ne Moen ajatukset ajelivat, kun kutsua ei kuulunut. Mutta hänellä oli kohta "leikin laskemiseen" puoleltaan keino keksittynä. Pertin arin kohta oli hänen rouvansa. Nyt kai se on tilapäisesti lepytetty, mietti Moe. Mutta hän laittaa rouvan avulla, ettei illallisista tulekaan mitään.
Moe kutsui kadulta muutaman poikavekkulin, jonka koko housujen takapuoli oli yhtä suurta paikkaa, ja siinä suuressa paikassa oli monta pientä paikkaa. Se oli sitä laatua suuren kaupungin nousevaa nuorisoa, joka on valmis muutamasta markasta viemään tulen ensimäisen talon nurkkaan ja tulen valloille päästyä ensimäisenä sitä sammuttamaan.
Tämän penteleen lähetti Moe Toivosen Maijun luo viemään kirjettä. Siinä kirjeessä määräsi hän kohtauksen Maijun kanssa kaupungin ulkopuolella.
Maiju saapui sinne issikalla ajaen puolijuovuksissa hienona, harsotettuna neitinä.
Moe meni nauraen häntä vastaan, tarttui käsikynkkään ja vei istumaan koivikkolehtoon. Issikan maksoi hän pois.
— Hiukan, neitiseni, tarvitsen teitä. Ja luulenpa teidän siihen mielellään suostuvankin. Tarjoan teille tilaisuuden, hauskan ja mielyttävän, nolata entistä epäkohteliasta sulhastanne.
— Ketä sitte?
— Noo, sitä ensimäistä. Ymmärrättekö?
— Ai! Sitä Hagertia?