Rouva saatiin tointumaan. Paperilipun oli hän lujasti puristanut kouraansa. Sitä ei kukaan nähnyt. Kun esiteltiin, että mentäisiin kauppiasta hakemaan klupista, vastusti hän sitä jyrkästi. Hän toimitti pois puotipalvelijat. Itse hän sammutti tulet ruokasalista, laittoi piikansa viemään takaisin asianomaisiin puoteihin kaikki viinit, herkut ja muut syönnökset, sillä niitä ei tarvittu. Piika teki niinkuin käskettiin.
Sitte Anna meni makuukamariinsa. Siellä viskasi hän kukkavihon lattialle ja polki sitä jaloillaan. Hänellä päätä huumasi ja silmissä säkenöi kuin olisi hänen kasvoinsa edessä palanut katkera tulikivi pahanhajuisille tuoksuilleen. Sellaiselta vielä tuntui hänen nenässään kukkavihon tuoksu, sillä hän oli tuntevinaan lemua kepeäjalkaisen yöperhosen siiviltä — "Maijun" liian etovaa tuoksua…
Hän heittäytyi sohvalleen pitkäkseen ja itki. Jos ihminen voisi itkeä verta, niin olisivat hänen kyyneleensä olleet puhtainta sydänverta. Palvelusväki ei ymmärtänyt kohtausta muuksi kuin halpauksen tapaiseksi. Olihan rouva jo siksi iäkäs, lihava, ja murehti niin paljon. Sen oli palvelusväkikin huomannut.
— Oi! oi! voi! voi! voi! valitteli Anna sohvalla.
Tuo hirveä epäluulo oli sittekin totta!
— Oi! oi! voi! voi! voi —!
Tyttö, jonka poskia koristaa poskimaali, jonka tuoksu on sekaisin yöllistä hikeä ja parfyymilemua, jonka hiukset ovat huimasti hajallaan ja jolla on korkeat rinnat valkoisessa pitseillä nyplätyssä yöröijyssä ja koreassa, tulipunaisessa alushameessa on yhtenään hänen silmissään. Sellainen se on varmaan se "Maiju".
— Oi! oi! voi! voi! voi! Voo-ih —!
Tovin takaa tuli Pertti nauraen ja äänekkäästi jutellen vieraineen. Hän toimitti heitä eteisessä heittämään pois päällysvaatteensa, pyöri ja nauroi heidän seassaan ja auttoi yhdeltä ja toiselta päällysvaatetta. Sitten hän riemumielin aukasi salin oven käskeäkseen sinne vieraansa. Mutta se oli — pilkkosen pimeä!
Pertti hämmästyi, juoksi etsimään rouvaansa ja oli paukahtaa pahki piikaansa.