Heille selvisi, että se oli sittenkin totta, totta, että tehdas olisi nyt heidänkin… kuulkaa: heidänkin!
Miesjoukko syöksyi insinöörin luo. Nosti hänet vahvoille käsivarsilleen, hurrasi ja riemuten kantoi häntä ympäri kenttää soittokunnan marssia puhaltaessa. Se oli ilosta juopunut tuo joukko.
Lapset tulivat insinöörille kumartelemaan ja niiailemaan. Naiset silmät kosteina häntä ihailivat. Ja miehet pyytelivät opettajaa julkisesti kiittämään insinööriä koko työväestön puolesta.
Opettaja nousi torniin, tarttui innostuneena hattuunsa ja huusi:
— Hyvät veljet ja sisaret! Hurratkaa ja riemuitkaa! Tänään on kapitalismi ja työmies tehnyt keskenään pyhän liiton. Insinööri Strang on tulevaisuuden yhteiskunnan airueita. Eläköön hän! Sata vuotta eläköön hän!
Yhtenä ilomerenä vyöryi taas koko kenttä. Vanhat miehetkin muuttuivat vikkelän iloisiksi kuin pienet lapset.
Sitte seurasi laulua, kuvaelmia, soittoa, ilotulitusta, virvokkeita. Pimeän tultua koko kenttä hohti monenmoisessa koreassa valossa. Raketit suhahtivat ylös taivaalle ja kaikkein kirkkaimpana sädehti tulikirjaimilla kunniaportissa: "Työ on miehen kunnia."
Insinööri tunsi suurta, sielullista nautintoa, jotain sellaista yliaistillista kuin ylhäissukuinen laupeuden sisar, joka heittää silkkinsä ja lähtee palvelemaan spitalisia.
Kuu nousi ja verhosi haaveelliseen hohtoonsa koko kentän, sen ilossa uivat ihmiset ja kaikki koristeet. Insinööristä tuntui kuin luontokin ottaisi osaa tähän ihmisten veljeysjuhlaan, tähän hänen pitkän työviikkonsa sunnuntairiemuun.
Myöhään yöllä palattiin soihtokulussa tehtaalle Ja silloin kulettaessa laulettiin: