Niin. Monessa suhteessa oli luodon elämä aito vanhanaikaista elämää: hiljaista ja umpimielistä. Tuo kerran tai pari vuodessa vieraisilla oleva syysmyrsky oli heille ikäänkuin homeet aivoista pois ravistava sysäys. Mutta sen mentyä ne taas vuodeksi joutivat rauhassa hometta kasvattamaan. Mitäpä niillä olisi tehty, kun luodon ijäkkäillä asukkailla olivat pojat merillä ja tyttäret kaupungissa palveluksessa leipää haalimassa, jonka omilla käsillään nämä vanhukset saivat suuhunsa asti.
Mutta puolustukseksi olkoon mainittu, että nämä luodon asukkaat elelivät niin kaukana pohjoisessa ja he olivat vain rahvaan väkeä. Kaupungin vilkkaampi väestö oli heidät unohtanut ja he olivat myös erottaneet itsensä siitä. Siinä missä kadun kivitys loppui, oli luodon ja kaupungin maantieteellinen raja. Sen rajan yli se, mikä oli täysin kaupunkilaista, tuskin milloinkaan astui jalkaansa.
Oli tässä suhteessa tapahtunut kuitenkin yksi loistava poikkeus: Kuvernöörin entinen sisäpiika oli jo toista kymmentä, näpisti parikymmentä, vuotta asunut luodolla, Ja sinä aikana hänen nimensä oli ollut vain arkipäiväinen Toivoska. Reima meripoika Toivonen oli hänet nainut ja tuonut asumaan luodolle kotitaloonsa, jonka hän yksinään vanhempiensa kuoltua omisti. Mutta kuvernöörin entinen sisäpiika mylleröi talon niin perinpohjin, että vanhasta ei ollut pian muuta jälellä kuin maa, jolla se sijaitsi, mutta sekin moneen kertaan nurin käännettynä. Avossa suin saivat silloin luodon vaarit ja muorit katsoa, miten Toivosen entisestä tuparähjästä tuli jo ulkopuolelta nähden kuin joku huvihuone, mikä on auringolle ja keväälle pyhitetty. Isonlaiset, yhtä ainoaa lasia olevat akkunat antoivat itään ja etelään. Rakennus oli valkoiseksi maalattu, akkunalaudat viheriöiksi. Kadun puolella rakennuksen ympärillä oli sireenipensaita ja kukkapenkkejä. Piha oli koristeltu pieneksi puutarhaksi humalamajoineen ja kukkaisistutuksineen. Harvinaista makua yksinkertaisen merimiehen kodoksi se näytti ohikulkevalle, joka muuten vain näki tämän kivittämättömän syrjäkadun partaalla ikäviä puuhökkeleitä, joiden seinät olivat vinossa, pärekatto hajalla ja akkunalasit auringon värjäämät. Tämä Toivosen talo oli kuin keikaileva tyttö uudessa, vaaleassa leningissään tummapukuisten mummojen joukossa.
Toivonen oli hyväpalkkainen merimies. Konstaapelina hän purjehti. Sai siis asua kajuutassa, syödä samaa ruokaa kuin kapteeni ja perämies. Sentähden hänen kotinsakin erosi ympärillä olevien matruusien ja kirvesmiesten kodeista. Ja jos talo jo ulkopuolelta synnytti iloisen tunteen kulkijassa, niin sisältä se vasta oli siisti ja soma. Toivoska kotisalla ollessaan liikkui yhtenään luuta ja tomuriepu kourassaan. Niillä aseilla hän tyyten karkottikin lian ja pölyn asunnostaan. Hän niin hyvin jouti sitä tekemään. Sillä hänen ainoana huolenaan oli mielien merillä purjehtiessa siistiä kotiaan, pitää yhtenään kahvipannu lämpimänä ja nostaa joka toinen kuukausi laivanisännän konttorista miehensä runsas kuukausipalkka.
Sisällä huoneissa, kahdessa suuressa kamarissa, joiden kupeella oli vielä kyökki ja lämmin eteinen — mikä ylellisyyslaitos merimiehen asunnossa! — oli kukkuramitalta kukkasia: tulipunaisia, keltaisia, valkeita ruusuja, sypressi-, laakeri- ja muita ulkomaisia kasveja. Seinillä kiemurteli vehreä muratti. Akkunaverhot ja pöytäliinat olivat lumivalkoiset. Monemmoisia ulkomailta tuotuja korukapineita pisti esiin joka paikasta. Toivonen niitä oli meriltä kotiin tullessaan tuonut tuliaisiksi. Ja niitä oli kauniita koralleja, koristeltuja kiinalaisia porsliineja, siroja vaaseja, vedessä uipia kultakaloja, simpukan kuoria, pieniä käsin näperreltyjä koruja ja sen semmoisia. Vaaseissa oli riikinkukonhöyheniä harvinaisten, ulkomaisten heinien seassa. Oli täytetty pieni krokotiili, kilpikonna ja kanarialintuja korskeassa häkissä. Kaikkia näitä Toivoska intohimoisella huolella hoiti: ei tomupilkkua näkynyt missään.
Kun kirkkaana kesä-aamuna auringon valaessa valoa ja lämpöä noiden yksilasisten akkunain läpi kanarialinnut lauloivat, eriväriset ruusut tulvasivat tuoksua ja puhtaus loisteli kaikkialla, oli tämä koti todella mallikoti merimiehen asunnoksi.
Ja tässä pienessä paratiisissa ruusujen, korujen ja auringon säteiden keskellä oli syntynyt ja kasvanut Toivoskan ainoa lapsi, Maiju-tytär. Tätä tytärtä oli äiti kasvattanut kuin kukkaa kämmenellään. Tuossa perin siistityssä kodissa oli pikku Maiju ylennyt vuosi vuodelta alituisella vehnäskahvilla ja siirappileivällä. Toivoskan kahvipannuhan oli päivät päästään lämminnä ja harvoin hän viitsikään ruveta vahvempaa ruokaa valmistamaan. Vehnäskahvi oli jokapäiväinen ravintoaine. Sitä sai Maiju aamiaiseksi ja illalliseksi, sitä usein päivälliseksikin.
Muuten emo parhaansa mukaan koetti laittaa hänen ympärilleen rauhaa ja rakkautta. Äidin periaatteen mukaan oli parhain kasvatusmenettely Maijulle eristää hänet muista luodon ihmisistä, sekä täysi-ikäisistä että lapsista, ne kun olivat vain talonpoikaisia. Elämää ja ihmisiä sai Maiju lapsena vain nähdä tuvan akkunan lasien läpi tai äidin hameiden takaa. Ei hän ollut koskaan luodon muiden lasten parissa, sillä äidin hienostunut maku ei suvainnut sellaista. Äiti kun meni kaupungille, lukitsi hän tytön sisälle. Tällaista oli vielä olo Maijun ollessa jo toisella kymmenellä. Siten hänestä kehittyikin ujo, arka ja haaveileva tyttö, joka sai seurustella vain kukkien, korujen, auringon säteiden ja lumivalkoisten pöytäliinojen kanssa.
Ja ravinto oli koko lapsuusajan yhtenäistä vehnäskahvia ja siirappileipää. Tällaisesta ravinnosta ja kasvatuksesta oli yhteinen tulos se, että Maijun suoniin karttui vähän verta ja sekin väetöntä; että aivoihin ei siinnyt itseluottamusta eikä rohkeutta.
Maiju oli kuin paperinukki äitinsä ylen runsaasta rakkaudesta tiukkuvissa käsissä. Hän oli pieni prinsessa tuossa luodon satulinnassa luodon muiden lasten silmissä, jotka toisinaan työkseen sormi suussa jäivät katselemaan kadulta Maijua hänen yksin kotona ollessaan. Maijun ja heidät erotti luo pääsemätön raja. Ja se raja oli Maijun äidin hienostunut aisti. Vain äidin kanssa sai Maiju olla. Äiti itse hänet opetti lukemaan ja kirjoittamaankin. Lisää oppia sai hän sitte muutaman mamssellin luona, joka antoi yksityisopetusta herraslapsille.