He tulivat nyt työmiesasuntojen keskelle. Ne olivat huonosti kyhättyjä rakennuksia ja huoneiden sanoo Iivari olevan niin kylmiä, ettei talvisin koskaan pakkanen loukosta poistu. Tosin niitä viime vuosina oli korjailtu, mutta kun ne alkuaan oli huonosti tehty, ei niistä mielinyt enää kalua tulla.
Asuntojen akkunoista näkyi monellaista elämää: kalpeita lasten kasvoja, likaisia huonekaluja, kukkatuhruja rikkonaisissa astioissa, ja muutaman akkunan ääressä mieskasa löi korttia. Toisissa tuvissa pelattiin harmonikkaa ja tanssittiin. Muutamalla pihalla pari työmiesvaimoa hirveästi rähisi ja riiteli keskenään. Heillä oli tullut tora lastensa tähden. Toisen vaimon lapsi oli potkaissut toisen lasta. Lyödyn äiti ehätti apuun. Siitä syntyi meteli, jotta ilma kaikui huudoista ja sadatuksista. Syrjäisiä kokoontui siihen usuttelemaan riiteleviä. Lopulta äidit rupesivat käsisille ja se katselijoille iloa lisäsi. Pertti nauroi silmät vesissä katsellessaan "akkain tappelua".
Tuossa tuli pari koreapukuista tytönvirnaketta vastaan, kasvoillaan houkutteleva hymy. Toinen niistä paljon merkitsevästi työnsi kädellään Perttiä kupeeseen. Kiitokseksi Pertti hieman potkaisi tyttöä, joka lähetti hänelle siitä kiroussanan.
He tulivat perille Ilon asuntoon. Asuntona oli pienoinen kamari ja kyökki sen edessä. Huoneet olivat matalat ja hämärät. Ulko-ovi jäi koko loven yläältä auki, vaikkapa sen vetikin jäljessään kiinni. Tehtaan pihalta tulevassa huikaisevassa sähkövalossa näytti asunto likaiselta ja ilottomalta. Hellassa paloi tuli ja sillä porisi perunapata. Siinä oli tulella perheen iltaruoka.
Viisi alle viidentoista vuotista lasta oli sisällä. Yksi poika, noin kymmenvuotinen, oli jaloistaan aivan raajarikko. Oikea jalka oli pahasti vääntynyt sisäänpäin. Häntä vähän suurempi tyttö hoiteli hellalla perunapataa. Tyttö oli risaisessa puvussa. Silläkin olivat suuret siniset silmät. Mutta ne olivatkin ainoa miellyttävä puoli koko tyttöraiskassa, jonka koko käytös oli sellaisen pikkuvanhan käytöstä. Äitinsä hame päällä se siinä hellan ääressä liikkui ja jaloissa olivat suuret pilallekuluneet patiinikengät. Se oli lapsi, jossa ei ollut mitään lapsenomaista. Se puhui kuin elähtänyt vaimo, oli kömpelö kuin vanha muori ja nuo sinervänkalpeat kasvot eivät olleet koskaan saduille nauraneet. Kaksi nuorempaa poikaa leikki lattialla isän tyhjällä viinapullolla. Niillä olivat leuat ruvissa ja kädet syyläisiä käsniä täynnä. Perheen kuopusta, nuorinta tyttölasta soudatti äiti uneen ja silmät vesissä lauloi sille kehtolauluna: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Miksi hänellä kyynel silmiin kihosi ja miksi ääni särkyneesti värähti? Siksi, että isä oli taas jossain kapakan loukossa.
— Eikö isä ole kotona? kysyi Iivari kohta, kun sisälle pääsi.
— Ei ole, huokasi äiti.
— Insinööri oli taas hänelle suuttunut. Taitaa nyt lopultakin panna hänet pois pajasta. Saksalainen on kielinyt.
Äiti ei sanonut mitään. Hän käski Iivarin soudattamaan. Itse hän otti huivin ja päällysröijyn. Alkoi niitä asetella päälleen.
— Minne menette? kysyi Iivari.