Mutta insinöörin äänen kokonaan kuolettaa tuo monemmoinen pauke. Rothman kun huomaa insinöörin, tervehtii kohteliaasti häntä.
— Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? karjasee insinööri.
Seppä ei kuule, mutta insinöörin huulten liikkeestä hän ymmärtää, että insinööri puhuu hänelle. Rothman hakee rautatorvensa ja panee sen korvalleen. Insinööri karjasee yhä kovemmin. Mutta Rothman ei kuule. Sellainen on kilkutus ja kalkutus, pauke ja pauhu. Insinööri naurahtaa ja menee edelleen. Mutta hän kyllä huomaa, missä Rothman on kuuroksi tullut. Ei muualla kuin täällä pajan kaameassa…
Hän on juuri pääsemäisillään valuriverstaan kynnykselle, kun yht'äkkiä kuuluu vihlova, sydäntä särkevä valitushuuto. Hän säikähtää niin, että veri hänelle aivoihin karkaa. Ja rientää nopeammin. Nyt hän näkee Iivari Ilon tunnotonna vyöryvän valuriverstaan lattialla. Hajamielisenä kulkiessaan se on kompastunut vormuihin ja malleihin, kaatunut sankkoineen ja saanut kuumaa rautavelliä toisen saappaansa täyteen…
— Hyvä Jumala! äännähtää insinööri ja menee kohti. Iivari-rukka huutaa henkensä takaa, ulvoo hirveissä tuskissa ja vyöryttää itseään. Miehet ovat jo ehtineet apuun. Mutta toinen jalka on aivan pilalle palanut. Hänet pannaan paareille ja lähdetään kulettamaan sairashuoneelle.
Poika huutaa, huutaa. Insinöörin sydäntä kouristaa. Hän antaa määräyksiä paarien kantajille, mutta hänen äänensä vapisee.
— Äiti, äiti! ulvoo poika, sillä hän on nyt tullut tuntoihinsa.
— Lapseni! Elä huuda! lohduttaa insinööri. Hänen sydäntään kouristaa julman ankarasti.
— Pois, äidin tykö! Voi isäkin on kuollut. Ja nyt minulle näin kävi! kirkuu Iivari.
Insinööri menee hellästi luo, silittää pojan otsaa, mutta Iivari lykkää hänen kätensä syrjään.