Sekin piirustaja, joka oli Perttiä opettanut, oli eronnut konttorista, joten Pertti siellä noiden herrain parissa oli kuin osaton orpo suuren perheen lapsilaumassa. Kaikilla oli hänen päälleen "aita matala".
Mutta yksinäisyydessä posket lämpöisinä kuvitteli Pertti kerran pääsevänsä voivaksi mieheksi. Oikotie siihen olisi naida — rouva Halm. Rahaa Pertti tahtoi saada naimisessaan. Kauneus naisessa — se on hetkellistä korua, joka sulaa käsiin kuin lumi lämpimässä, arvosteli Pertti. Ja millekään muulle kuin naisen rikkaudelle tai kauneudelle ei Pertti ymmärtänyt arvoa panna. Kukapa hänelle olisi sellaista muuta opettanut?
Jos hän naisi rouva Halmin, pääsisi hän yhtä päätä kauppiaaksi, saisi suuren talon, kalleita huonekaluja, tulisi kymmenien tuhansien markkain omistajaksi. Ja hänelle aukenisi tilaisuus puuhata ja toimia… puuhata ja toimia… sitä juuri Pertti sydämestään ikävöi. Oli silti niin sanomattoman kuivaa ja yksitoikkoista istua tuolla konttorissa lyijykynän ja kulmaviivottimen kanssa noiden herrasmiesten silmätikkuna!
Pertti otti Tappuran avukseen. Muutamana talvi-iltana meni hän sen luokse.
— Joudatko vähän tulemaan ulos kanssani? kysyi hän Tappuralta hänen asuntonsa ovelta.
Pertti oli puettuna uuteen turkkiin ja hansikoidussa kädessä heilui herramainen keppi. Sentähden hän tahtoikin näyttäytyä niin mahtavalta, ettei edes sisälle mennyt.
— Tulehan toki sisälle! kehotti Tappura.
— Enpä nyt halua. Ja täällä ulkona on niin herttainen kävelyilma. Joudatko?
— Joudan toki.
Ja Tappura jouduttautui kiiruusti kuin renki isäntänsä kutsuessa.