Äiti oli Maijun karkottanut pois yhteisvuoteesta. Tyttö parka ei syönyt eikä saanut unta. Ja hänen lapsirukkansa hoito oli kaikin puolin henkilaitaa. Maiju itse oli osaamaton ja Toivoska inhosi koko "kakaraa".
— Kuka on lapsen isä? kysyi äiti Maijulta.
— Pertti…, oli Maiju avomielisesti vastannut.
Silloin Toivoska hyrähti itkemään ja sadatteli itseään, että hän oli ottanut Pertin huonemieheksi.
— Naipihan Pertti minut! oli Maiju lohduttanut itseään ja äitiään.
— Hänellaiselleko miehelle olen sinua kasvattanut! Maiju! Maiju! Sinä murhaat minut irstaisuudellasi!
— Äiti! Pertti naipi minut. Ja kaikki tulee vielä hyväksi. Minä rakastan Perttiä ja Pertti rakastaa minua…
— Mutta sinä olisit päässyt vielä kapteenin rouvaksi ja nyt sinusta tulee likaisen konepajamiehen vaimo!
— Mutta minä rakastan Perttiä. Minä tulen hänen kanssaan onnelliseksi. Enkä minä muuta kaipaakaan…
— Kuka voi olla enää onnellinen tämän tekosi jälkeen! Minut sinä elävältä tapat… jospa minäkin olisin jo kuollut niinkuin Toivonen. Mutta Jumala rankaisee minua liian kovasti.