Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan. Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.
Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi isäntä:
— Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!
Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia, rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat — hänelle!
Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!
Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:
— Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!
Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja tanssi alkoi — koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.
Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään. Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko laulaisit isänmaallisen laulun…?
Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa valuisivat.