Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.
XIV LUKU.
Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen, joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna pään päällä elämöi.
Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen mielen rauhan.
Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana säihkyvä kuin tulesta hehkuisi.
Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen aseman syvänteitä myöten.
Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi. Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.
Sitä ei saa tapahtua. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin Hanneksenkin myötävaikutusta.
Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.
Ja hän sen alkoi.