— Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin hurmaavina, niin kiehtovina…!
Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.
— … Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.
Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:
— Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.
Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi puhdistava, raikas sydänten lämpö.
Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen kirjoitettu Karvisen isännän verellä.
Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan valistuksen lunnaat huuhdottaman.
Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta. Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.
Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.