Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot laskivat nyt alas aivoista itkujokina.
— Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.
Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli Karvisen oma tytär.
Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen ja suutelee opettajan jalkoja.
Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden historia oli yli koko seudun tunnettu.
Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.
Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan…
Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.
— Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän. Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.
— Niin on… on… on, voivottaa Maija lattialla.