Hannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain nahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen.
Tuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa, siis sinne hengittämään tuulien palsamia.
Hannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen katseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti herätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna.
Uh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi!
Siinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden pehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa tuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen, nakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin katkun ja seinähirsien kostean homeen.
Eväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä söi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa, lohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen suussaan olisi.
Pitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä kuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä joku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana kamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja vastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu. Eikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin kahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi reikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan näkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi.
Hannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa häntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään.
— Missä isä on? kysyi Hannes.
— Kuoli viime talvena.