Ja tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on nyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi näin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä parhaimmista pyrkimyksistä!
Hannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien harmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden sytyttäviä valoja. Korkealle… ylös… korkealle… suuren runoilijan pyhimmille alttareille…!
Itsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi.
Kohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea laulu:
"Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvien, miss' elämämme suojan saa, sa toivojen, sa muistoin maa, ain' ollos onnees tyytyen vapaa ja iloinen!"
Kuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen Hannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut!
Sellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa.
II LUKU.
Hannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla herätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä sulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen maalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi tarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli siis rakennettu tuoreista petäjistä.
Mutta kostea huone… ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea talo… ja… ja… sairauden kirpeä pesä…