Hän katsoo… katsoo… yhä katsoo… Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän hurmaavan luonnon.
— Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta annappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan sytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi… syttyy tunteita ja järkeä… aivot heräävät… hermosto hienostuu… sillä sivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja sinne…
Hannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla. Ja ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt ja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli näille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden apostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri ylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta olkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja arvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa näyttävä… kohta… kohta…
Hannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui:
— Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä otan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä olen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua rakastan… rakastan… rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla ilman rajoja…
Tällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes seinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa seinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa urkuharmoniota.
Ja hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä päivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin. Sen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun silmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana kätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen sieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin ruumiillisesti keventyvänsä.
— Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on kirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen herkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita… opettaa heitä rakastamaan tätä ihanata synnyinmaata… rakastamaan viimeiseen hengenvetoon asti… avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi on kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa… tämä työ on jumalallista elämäntyötä… tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa kuolleisiin elämää… nukkuviin valppautta… puhaltaa heihin rakkauden veriä nostavat värähdykset… työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy olla ensi luokan taitelijan työtä.
Hannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos pitkin maita ja vesiä.
— Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni… tämä koulusali on minun atelierini… sytyttävänä voimana on minulla tämä komea luonto… ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt. Enkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa? Juuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat ne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois ruosteen ja rahkan…