Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen reunoilla laajat lehtimetsät.
Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle tynnyreistään salon paraimmat medet.
Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä Maikki astuukin häntä vastaan.
Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.
Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.
Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin poltti nyt poskia.
Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.
Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti, että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.
Hannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä seuraa ja sai luvan.
— Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä päivää, puhui Hannes.