Viina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista syvämietteistä ajatusjuoksua.
XVIII LUKU.
Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän uskonut osaavan mieleistään hankkia.
Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa vain.
Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka, tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.
Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.
Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen, konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen, valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana hetkenä, joka vuosittain palaa.
Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna, joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä sydämissä herättäisi.
Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.
— Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.