— En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian, säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.
Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti. Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin koulupiireistä.
Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset hytkähtivät.
Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.
Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se tulija oli.
Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.
Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi lämmetä ihmispaljoudesta.
Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.
Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille, pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta. Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä ja lapset lauloivat:
"Kun maas' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä kun joulu on —, kun joulu on.