Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat, vaan laulu kaikuvi lasten suista ja silmät riemusta hehkuvat, ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on — kun joulu on."
Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia, oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi satua kertomaan ja tuomaan omenia.
Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa ollut ollut.
— Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta, täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset, siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui Hannes lopuksi.
Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä aikaisillekin kaupitellut.
Hannes kysyi rovastilta:
— Mitä piditte juhlastamme?
— Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.
— Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.
— En.