— Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut?
— Kaikilla niillä on tehtävänsä.
— Ja sitten huimaavat palkat.
— Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä.
— Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan hartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa syövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja, lenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat kortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla. Ja kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät. Isä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun virkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten vainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: "Vihaa herroja, niitä majavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne syövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme." Ja minä olen vihannut ja vihaan.
— Isäntä on virkamiesten ankara vihamies?
— Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia, möhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita… kaikkea tätä sentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole minulla vatsa liian itrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja… mutta olenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla nousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko työmies.
— Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään, mihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata.
— En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla… sitä hän osaa…!
— Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet, nauroi opettaja.