Hannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota sitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä silti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima.
Hannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin.
— Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan.
Mutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa sisimpään.
Ei Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle kättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja taas silmissä kiilsi kosteus.
Setä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi.
— Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes.
— Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua.
— Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että olette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa.
Emäntä heltyi itkemään.